a volunteer

Aloitin talla viikolla vapaaehtoistyot lasten koululla. Kesalla paatin mielessani, etten enaa jatka mutta kun asiaa kysyttiin, suostuin samantien.Taustalla oli selkea avuntarve seka itsekkaita ajatuksia omalta puoleltani. Lasten kokonaismaara kasvoi kahdella ryhmalla ( 140:sta lapsesta 160 lapseen) , tyomaara ei niinkaan. Yhden tunnin suunnittelu antaa kuitenkin evaat kaikille ja sitten eriytetaan ian, ryhman ja taitojen mukaan, usein myos improvisoidaan. Homma on hanskassa. Ainakin teoriassa.

Se, mita en viime vuodesta muistanut, on, etta alkuun tulee tehda yksinkertaisia asioita. Edeta erittain hitaasti. Loytaa rytmi ja jarjestys, sitten hallittu heiluminen. Sen sijaan, etta tunnit alkaisivat pyoria omalla hyvalla tavallaan, joutuukin aloittamaan perusasioista. Miten seisotaan paikallaan hiljaa? Mika on hiljaisuus? Mika on oma paikka ? Mita tehdaan kun annetaan ohjeita? Kun nama ovat kunnossa, voi aloittaa jonon rakentamisen, piirin tekemisen etc.. Mutta ei hataa, arabian sanavarasto taas kehittyy kun joutuu uusien sanojen aarelle. Khalas ( esim. seis) on suosikkini.

Molempien KG-luokkien (1&2) lapset tietavat periaatteessa mita tehdaan, koska jo viime vuonna heilla oli liikunnallisia leikkeja. Tosin kolmen kuukauden villi ja vapaa elama on tehnyt tehtavansa ja pelisaantoja haetaan, rajoja venytetaan, viela muutaman kerran. Jos ote kirpoaa omista kasista edes hetkeksi, on ryhma lapsia riehumassa ympariinsa. Enka nyt edes liioittele.

Nurseryn lapset ovat ialtaan 2 vuodesta ylospain ja he ovatkin haastavin ryhma nain lukuvuoden alussa. Eras pikkutytto minut nahdessaan aloittaa suureen aaneen itkemisen,toisen pojan sympatiseeratessa hanta. Lopulta suurin osa luokkaa itkee. Mutta osaavat he myos yllattaa- ne pienet, joiden silmat pysyivat kuivana, leikkivat hienosti piirileikkia, osa jopa osallistui laulaen mukaan.

Mutta ei enaa ensi vuonna. Ei millaan syylla.