


Posti toi yllätyksen. Toki tiedossa oli, että jotain on tulossa mutta sen sisältö ei. Olo oli kuin lapsella jouluaattona pakettia aukaistaessa ja ah, mitä sieltä paljastuikaan. Ihana. Tyylikäs. Hieno. Sekä kuva että rintaneula. Kiitos




Nyt on tuunattu. Sikäli hullun hommaa kun taas kohta mennään. Pientä sälää meiltä löytyi ja pienessä asunnossa ne näkyivät liian selvästi.Joten upotuspeli käynnistyi ja täysosuma tuli, tavarat katosivat. Lisäksi saimme hieman laskutilaa lisää. Ei hassumpaa.
Pikkumies. Rokkari. Filosofi.
Seitsemän viikkoa on vierähtänyt ja miehen oli aika palata töihin. Me, lapset ja minä, aiomme urheasti jatkaa lomailua.Tytär kysyi, äiti, miten me nyt pärjätään... Tämän äidin vastaus on seuraava:
Kaara alle, musiikkia mukaan matkalle ja suuntaamme tänne (kuva yllä). Pari päivää muissa maisemissa tekee ehkä ihmeitä. Jos ei muuta niin ainakin hiukset saavat uutta mallia.

Tätä en ole osannut odottaa. Vihreä, keltainen ja oranssi. Ikuiset inhokkivärit. Nyt uusina väreinä omassa väripaletissani. Sivuroolissa toki vielä. Pieninä annoksina. Mutta siellä ne kuitenkin ovat.Olen ymmälläni.
Mies ja lapset lähtivät maakuntamatkailulle ja oma aikani alkoi. Ei siis vapaa-aika vaan oma rauhallinen työskentelyaika. On tehtävä inventaariota, järjestettävä kaappeja ja hyllyjä. Siivotakin pitäisi. Tartuttava roikkuviin, keskeneräisiin asioihin. Saattaa loppuun tai saattaen vaihtaa johonkin muuhun. Aloittaa monta uutta asiaa. Ottaa selvää vielä kun täällä ollaan. Tehdä aivotyötä oikein urakalla. Olla ennustaja.
Vaihdoimme meren järvimaisemaan.