Rannalla. Kolme lasta, n. 10-vuotiaita.Lapsi 1 kaivaa kuoppaa, lapsi 2 siirtaa hiekkaa kasillaan kuopan lahelta pois leikkien hiekalla siina samalla ja lapsi 3 kantaa hiekkaa sangolla kauemmaksi toiseen kuoppaan.
Lapsen 3 ollessa kauempana lapsi 1 sanoo lapselle 2 vieressaan kiitos, etta autat minua taman hiekan kanssa. Lapsi 3 tulee takaisin, tayttaa sangon ties kuinka monennen kerran ja lapsi 1 ei sano mitaan. Lapsi 3 lahtee tyhjentamaan sankoa.
Tassa vaiheessa kaannan kirjan sivua ja jaan miettimaan mielessani sita, onko sittenkin niin etta jotkut ihmiset ovat luonnostaan nuoleskelijoita vai onko se opittu ominaisuus. Ja miksi on vaikeaa antaa kiitosta sille, joka sen oikeasti ansaitsee.
4 comments:
Melkein luulen,että se on synnynnäistä.Ainakin näin on tullut mietittyä elämäni aikana tapaamieni nuoleskelijoiden yhteydessä...
Mietit syntyjä syviä! Jotkut asiat ovat kait geeneissä: Kaikki eivät leiki samoja leikkejä samoilla säännöillä. Jotkut asiat opitaan 'äitien maidossa', kulttuurissa. Ko tapauksessa kallistun geenien puoleen: Kaikkien kanssa hommat eivät vain suju. Mitäs kirjaa luit? Buona notte.
Jaa, en osaa sanoa muuta kuin että samaa olen toisinaan miettinyt.
Kiitoksen antamisen kanssa on hiukan niinkin, että kiittämisen ilo laimenee aika tavalla kun vastaukseksi niin usein saa sitä
"no äläs nyt, eihän tää mitään, en mä mitään osaa/ole tehnyt" jne.
Että kiitoksen vastaanottamisenkin taitoa pitää harjoitella!
Yaelian, olisiko niin etta joillain on kyseinen geeni,kuten Lissu tuossa tuumasi :).
Lissu, minulla on vertailuryhmana kansainvaliset ja paikalliset.Molemmissa loytyy yhtenevaisyytta.Mutta kallistun minkakin siihen geenistoon ja sitten lasten kohdalla etenkin kotoa opittuun tapaan. Kirja oli jotain homppaa, A few little lies, heh heh...
Violet, Kiitoksen vastaanottamista on harjoiteltava, kylla sitakin. Joskus tuntuu myos kylla siltakin, etta se kiitoksen antaja ei sano sita muusta kuin kohteliaisuudesta...ash, vaikea nyt selittaamutta molemmin puolin harjoittelua vaatii.
Post a Comment